Teletapit sanovat: uudestaan!

Kaikki 2000-luvun alussa lapsia kasvattaneet muistanevat teletapit-sarjan tärkeimmän ja piinaavimman sanan. Kun viisi minuuttia kestänyt sekava videonpätkä englantilaisten lasten sormiväritaiteilusta oli vihdoin loppunut, Tiivi-Taavi, Pai tai joku muu tähdistä hihkaisi: Uudestaan! Ja niin koko tuhruinen sormivärielokuva katsottiin toiseen kertaan ankeasta alusta katkeraan loppuun saakka. 

Jos sait kiinni tunnelmasta, tiedät, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, jos mietin soitinrakennusta. Olen oppinut taas tärkeän läksyn. Ei pidä liimata tallaa kiinni ennen kuin kaula on varmasti paikallaan. Ihan minimaaliseksi luulemassani kaulan kulman ja liitoksen säätämisessä hukkaantui yllättäen pari milliä soivaa kielen pituutta. Pari milliä liian lyhyt skaala taas tietää ainaista ylävirettä kaikilla muilla paitsi vapailla kielillä. Asiaa ei auttanut sekään, että tallaa liimatessa se pääsi luistamaan sen verran, että tallan luun kompensaatiolla näistä milleistä ei enää selvitty mitenkään. Ei siis auttanut mikään muu kuin riipaista sydämensä irti rinnasta... No ei sentään aivan, mutta kuitenkin tiukkaan liimattu talla irti kauniisti viimeistellystä kannesta. 

Ensimmäisessä kuvassa talla on lampun alla lämmityksessä.  60°C on maaginen liimanheltiämislämpötila (huomatkoon jokainen kesäkelillä kitaran parkkeerattuun autoon jättämistä suunnitteleva tämän!), ja foliolla vuorattu pahvi taas suojaa vielä tässä vaiheessa kaunista pintakäsittelyä.

Tässä talla on lopulta irrotettuna. Irrotus ei ollut kovin helppo toimenpide, ja muutamia rumia naarmuja jäi työkaluista (ohut metallinen liimalasta sekä taltta) shellakkaan, ja joitakin painaumia puuhunkin. Talla vei mukanaan myös jonkin verran kansipuuta, joka täytyy liimata takaisin tai täyttää jotenkin muuten.

Kuva tallan pohjasta osoittaa, että irrottamiselle oli muitakin järkeviä perusteita: Talla ei ole aivan 100% sopinut kannen muotoon ja siksi liimasauma ei ole ollut aivan lähellekään täydellinen. Intonaatio-ongelman takia jouduin pakosta tekemään sen, mitä en muuten olisi viitsinyt tai uskaltanut yrittää.

Ei auttanut muu kuin päättää hioa koko kaikuaukon ja plektasuojan (suojattu teipillä) alapuolella oleva kansi taas puhtaalle puulle.

Vanhat (no ei kovin vanhat mutta tässä tapauksessa kuitenkin entiset) kielten läpimenoreiät pitää tapittaa ja hioa tasaiseksi kannen kanssa. Sitten vielä lisää hiontaa, ja katso: Ranskalainen kiillotus alkaa alusta. Uudestaan! Onneksi vain kansi on käsiteltävänä eikä sekään kokonaan. Kyllä tästä selvitään, joskus joulun jälkeen. Hyvästi joulumarkkinat 2008. Tervetuloa, tammikuun alennusmyynnit 2009!

Elämä jatkuu.

Siunattua joulunaikaa kaikille! Teille on syntynyt Vapahtaja, hän on Kristus, Herra!

Kitara eestä, kitara takaa, kitara seisoo, kitara makaa...

Projekti alkaa olla katsastusta vaille. Tässä hieman kuvia valmiista tuotteesta. On käsittämättömän ihmeellistä, että ehdin saada joululahjan valmiiksi! Nyt kun kielet ovat oikealla korkeudellaan ja kaula oikeassa kulmassa, soitto on suloista ja sointi tasapainoinen - bassossa on syvyyttä niin kuin oli tarkoituskin, ja dynamiikka tuntuu kiitettävän laajalta. Olen suhteellisen tyytyväinen käsityön detaljeihin. Monessa paikassa olisi voinut enemmän ja tarkemminkin työstää, mutta vähän kauempaa kaikki näyttää hyvältä ja kitaralta.

Kaulasäätöjen lisäksi ehdin tänään myös himpun verran madaltamaan tallan "siipiä", ne kun valmiissa tuotteessa näyttivät yllättävän paksuilta. Ajattelin ihan omassa päässä, että liian paksu ja raskas talla ei ole omiaan kuljettamaan kielten energiaa kanteen asti. Voi olla, että vielä jossain vaiheessa hion koko tallaa himpun matalammaksi, kun se tuntuu ihan hyvin onnistuvan myös niin, että talla on kiinni kitarassa.

Ääntä!

Tallensin pienen sikermän ennen kuin taas irrotan kaulan ja teen toivottavasti viimeiset säädöt ennen otelaudan lipan liimaamista kanteen. Kitarassa on laaja dynamiikka, ääntä riittää sitä enemmän, mitä enemmän plektralla rouhaisee. Kielet ovat olleet vielä liian korkealla ja siksi on paha mennä sanomaan mitään näppäilymaailmasta. Kaula tuntuu joka tapauksessa kivalta ja soitin näyttää hyvältä (sehän oli tärkeintä?) ja istuu syliin hyvin. Istutin kanteen myös plektrasuojan jota ei vielä näy kuvissa. 

Äänitys on tehty AT2020 mikillä suoraan presonus Fireboxin esivahvistimen kautta garagebandiin kevyesti kaiutettuna. En edes yrittänyt soittaa nätisti ja hienosti, kunhan jotakin ääntä sain kuuluville. Pari raitaa siellä on päällekkäin, molemmat samalla kitaralla soitettuna. Kakkoskitara on valitettavasti ajallisesti omilla teillään suurimman osan "elokuvasta". Sikermä on elokuvamuodossa siksi, että en ainakaan keksinyt tapaa lisätä pelkkää ääntä blogiin. 

Pientä huolta jää tammikuullekin - kitara oli autossa viikolla hetkisen, ja heti ei edes niin kovin kuivassa talvisäässä kanteen ilmaantui halkeama. Pieni ja mitätön, mutta kuitenkin. Pääsenpä harjoittelemaan sellaistakin korjaamista...

Jänniä hetkiä

Pinta on nyt käsitelty, talla liimattu ja kielet kiinnitetty. Ensivaikutelma soundista on ihan lupaava, avoimehko, isohko ja syvähkö, mutta säädöt ovat vielä sen verran kaukana oikeista, että mitään lopullista ja varmaa ei uskalla sanoa. Vielä täytyisi jaksaa säätää satulan urien syvyyttä, tallan luun korkeutta, kaularaudan kurvia ja vähän kaulan liitoksen kulmaakin, miettiä plektrasuojaa ja tehdä lopulliset kiillotusvahaukset, ennen kuin voi sanoa: valmis! 

Tämä hetki on ehkä turhauttavin. Näen valmiin kitaran, mutta en vielä tiedä, miten se soi ja soiko se, onko se soitettava ollenkaan. Toisaalta on kai pakko nukkuakin jonakin yönä...

Postittelen tänne ääninäytettä kunhan saan kielet soitettavalle korkeudelle ja säädöt kohdilleen. 

Herra, anna minulle kärsivällisyyttä. HETI ! ! ! ! !

Kiiltokuvia

Kitara alkaa saada mukavasti pintaa shellakasta. Jokaisen pintasession jälkeen kiilto on entistä syvempi ja loimu entistä palavampi. Seitsemästä-kahdeksasta pintakäsittelykerroksesta paikallaan on nyt kannessa ja pohjassa kolme, lavassa neljä ja sivuissa kaksi. Kunhan pinta vahvistuu, teen jossain välissä vielä pienen tasoitushionnan nelisatasella paperilla ja öljyllä ainakin sivuille ja kannelle, niin saan pienet epätasaisuudet kuriin. Kansi on kauniin kelmeänvaalea ja peilaa kivasti. Jos olet oikein tarkka, voit tarkastella peilikuvasta kodinhoitohuoneemme erinäisiä huonekaluja...

Ainakin jotenkin olen kai onnistunut, kun vaimokin ohimennen kehaisi kitaraa, joka muuten niin kovasti kilpailee miehen huomiosta hänen sekä kodin- ja lastenhoidon kanssa.

Tavoitteena on saada noin yksi kerros päivässä lisättyä. Yhteen sessioon menee arvioimani tunnin sijasta kaksi. Viikonloppu menee muissa puuhissa, mutta ehkäpä ensi viikolla saan pinnan valmiiksi ja pääsen liimaamaan otelautaa ja tallaa. Vielä ei ole mahdotonta, etteikö joulun laulut taittuisi uudella kitaralla!

Väliaikatietoja

Varsinaiset pintakäsittelysessiot ovat nyt alkaneet. Täyttelin pohjan huokoset lopulta epoksilla, jonka vetelin lastalla koloihin. Epoksin hiominen on melkoista hommaa, kun se öljystä huolimatta täyttää paperin hetkessä. Sivuihin ja lapaviiluun käytin perinteistä hohkakivimetodia. 

Kuvat eivät tee taaskaan oikeutta todellisuudelle. Pieni rantuisuus pinnoissa johtuu öljystä ja siitä, että shellakkakerros on vielä kovin ohkainen. Kaikki tasoittuu ja siliää tulevien viikkojen pimeinä yötunteina.

Soitin on nyt siinä värimaailmassa, mihin se tulee jäämäänkin. Toki puut sitten ajan myötä tummuvat. Viidenkymmenen vuoden päästä nyt lähes valkoinen siperiankuusikansi on huomattavasti kellastunut. Se on sitten sitä vintagea.

Yhteen koko kitaran pintakäsittelysessioon kuluu aikaa vajaan tunnin verran, ja sitten vielä tunnin kuluttua ylimääräiset oliiviöljyt vedellään pinnasta pois pelkällä pirtulla. Tästä yhtälöstä voi laskea, minkä verran yöunet lyhenevät, kun tavoitteena on 6-8 sessiota ennen välihiontaa ja lopullisia kiillotuskertoja...

Here comes the Shine!

Ehdin tänään vetäisemään ensimmäisen pohjakerroksen shellakkaa koppaan. Rohkenin jättää sekä kaulasta että kopasta pois petsin, jolla mahonkiosat yleensä tummennetaan "vanhan mahongin" sävyyn. Edellisen soittimen kanssa en ollut kovin tyytyväinen petsauksen lopputulokseen, ja kun nyt puut on niin komiat, niin puhukoon vaan puolestaan omilla väreillään. 

Ranskalaisessa kiillotuksessa muutama ensimmäinen shellakkakerros levitetään pelkällä puuvillatilkulla suorin vedoin. Näiden ensimmäisten kerrosten nimi englanniksi on "spit coat". Joku ranskalaisen kiillotuksen spesialisti osannee kertoa, miten tämä "sylkitakki" oikein pitäisi kääntää suomeksi. "Sylkitakki"-kerrosten jälkeen vuorossa on mahongin avoimeen syyraketeeseen kuuluvien huokosten täyttäminen. Se tapahtuu hohkakivijauheella, jota jo muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset ennen heitä käyttivät puun hiontaan ja viimeistelyyn. Hienoa, etanolilla kostutettua pölyä hierotaan shellakattuun pintaan melko voimallisesti. Alkoholi sulattaa pinnasta shellakkaa ja Kivijauhe irrottaa puusta pienen pieniä partikkeleita, jotka sitten yhdessä tunkeutuvat puun huokosiin ja täyttävät ne. Helpompaa tehdä kuin selittää. Hyvä englanninkielinen opas taiteen saloihin löytyy ainakin täältä.

Parissa ensimmäisessä kuvassa koko ranskalaisen kiillotuksen välineistö. Puuvillatilkkuja ja tilkun sisään kääritty villainen tullo, meripihkan väristä shellakkaa pullossa liotettuna alkoholiin sekä pussissa vielä varalla, harmaanvalkoista hohkakivijauhetta, etanolia, oliiviöljyä ja lääkeruisku. Kaikkia siis käytetään vain ulkoisesti, kuten ystävän varoitustekstikin muistuttaa.

Alimmissa kuvissa loimusapele hohtelee sylkytakissaan. Ei näytä kovin pahalta kuvissakaan...

Edessä on nyt jokunen viikko hinkkausta yltä, alta ja sivuilta, kunnes kiillottaja näkee peilikuvansa kirkkaasti pinnasta.

Pinnallista

Piinallisen pinnalliset pintakäsittelyviikot ovat alkaneet! Näiden viikkojen aikana on tarkoituksena saattaa soitin sellaiseen loistoon ja hohteeseen, että silmiin sattuu :) No, ainakin on tarkoituksena rakentaa herkille puille ohut suojaava pintakerros pintakäsittelyaineilla. Aloitin kaulasta ja päätin Juha Lottosen hienojen kitaroiden innoittamana käyttää kaulan käsittelyyn tukkiöljyä, joka jättää kovettuessaan kaulalle ohuen ohuen suojakerroksen, mutta säilyttää kuitenkin orgaanisen samettisen (pyöreä ja viipyilevä, tanniininenkin lie?) puutuntuman soittokäteen. Tukkiöljy vain pyyhitään pintaan rätillä, liiat pyyhitään pois ja annetaan kuivua joitakin tunteja, hiotaan kevyesti hienolla teräsvillalla ja toistetaan. Ensimmäinen kerros on nyt paikallaan mutta pientä lisähiontaa selvästi tarvitaan vielä kaulan tyven tietämillä. Meinaa vaan elämä haitata harrastuksia...

Ennen öljykäsittelyä porasin 1.5mm terällä otelaudan valkoisille sivumerkeille paikat ja liimasin dotsit paikoilleen pikaliimalla. Pikaliimalla täyttelin myös nauhaurien kolot otelaudan sivussa. 

Kitaran koppa saanee taas ranskalaisen shellakkakiillotuksen, jos nyt tuo tukkiöljykäsittely ei aivan vie mennessään. Helppoa se ainakin on ja vaivatonta verrattuna ranskalaisen kiillotuksen vaatimaan päiväkausien hinkkaamiseen. Toisaalta shellakalla saa syvemmän kiillon ja ehkä hieman enemmän suojaakin. Molemmat menetelmät ovat yksinkertaisin välinein kotona toteutettavia juttuja.

Katse tulevaisuuteen

Tässä vaiheessa vuotta täytyy jo mietiskellä, mitä tulevana keväänä puuhailisi soitinrakennuskurssilla. Olen päätymässä siihen, että aloitan vielä yhden projektin ja koetan tehdä pitkään mielessä pyörineen terssikitaran Martinin mallin mukaan. Olisipa sitten lapsillakin käteen ja syliin sopivaa soitettavaa, jos ja kun kiinnostuvat soitteluista.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että tähän pikkukitaraan (terssikitara tarkoittaa sitä, että se on 3/4 normaalikoosta ja viritetään pienen terssin verran ylemmäs kuin tavallinen. Skaalan pituus on n. 21.5 tuumaa.) tulisi seetrikansi ja cocobolo (yhdentyyppinen ruusupuu) sivut ja pohja. Matskuja on sen verran jäljellä, että kulut pysyvät alle kolmen sadan (MiniMartin maksaa 3050$, toisaalta pienen kitaran saa toki Kullakseltakin 70€:lla, mutta ei sellaista, jota olisi aikuisenkin kiva soittaa)

Tarpeita olen suunnitellut tilaavani tällä kertaa Espanjasta, Madinter-nimisestä firmasta. Heidän cocobolonsa näyttää tältä: 

Satulointia ja tallausta

Aivan alkuun verryttelyksi kielenhuoltoa. Minua kovasti harmittaa joskus, esim. Thomann-kaupan verkkosivuja lukiessa se tapa, miten englanninkielisiä kitaratermejä käännellään suomeksi miten sattuu. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka talla, enklanniksi bridge (se korttipeli?). Kuka on se suomentaja, joka kääntää: "silta ebenholzia", kun voisi ja pitäisi puhua ebenpuisesta tallasta? Silta? Siis haloo! Olkoon tämä puolivirallinen rikosilmoitus kansainväliselle kielipoliisille rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Tänään oli syyskauden viimeinen kurssi-ilta. Tai oikeastaan kai eilen, kun ehti vuorokausi vaihtumaan junioria kannellessa (hän nimittäin Anssi Kelan tavoin "nukkuu päivät ja valvoo yöt" vaikka mistään biisinkirjoittamisesta ei vielä ole viitteitä). Joka tapauksessa viimeinen kurssi-ilta saattoi syyslukukauden arvoiseensa päätökseen, kun sain tallan (bridge) muotoiltua, jyrsittyä ja porattua. Näin hiontaa vaille valmiinakin voi sanoa, että siitä tuli tosi nätti. Malliksi otin Santa Cruzin tallan muodon ja ajattelin, etten osaa enkä viitsi keksiä pyörää uudelleen. Yläjyrsimellä vetäisin uran tallan luulle, pylväsporakoneella sohaisin reiät kielille kulkea ja nauhahiomakoneella (joka on edelleenkin ihan älyttömän kätevä laite: jos joku laite pitäisi ostaa kotiin, se olisi kunnollinen nauhahiomakone) sutaisin tallalle muodon. Käsin hiomalla teen sitten lopullisen muodon jonakin kauniina päivänä. Myös tallan pohja pitää muotoilla, että se sopii kaarevaan kanteen. 

Hyvin varustetusta luokasta ei valitettavasti löytynyt senkkiä/senkkausterää/upotustyökalua/sitä jännää vempainta jolla isonnetaan koloja, joten kielitappien upotukset piti jättää tuonnemmaksi.

Viikonlopun aikana sain myös luisen satulan (englanniksi pähkinä eli nut) muotoiltua ja sovitettua paikalleen otelaudan alkupäähän. Sekä satula että tallan luu ovat valkaisematonta lehmän luuta. Hassua muuten tämä kieli. Amerikkalaisen kitarassa satula on nut, talla onbridge ja tallan luu on saddle. Ei kai ole ihme, että sekaannuksia syntyy. Jospa saisin kuitenkin käytännössä pidettyä osat oikeilla paikoillaan, nimistä välittämättä...

Eipä tässä sitten muuta. Loppuhionnat ja pintaa käsittelemään. Niin, jonkinlaista koristeupotusta olen suunnitellut. Katsotaan nyt, tuleeko siitä mitään.

Ensimmäinen nauhoitus

Yleensä nauhoitukset tapahtuvat mikrofonilla, mutta kitaran ensimmäinen nauhoitus tehdään vasaralla. Valitettavasti kamera on viikon ajan ollut muissa puuhissa, joten voin näyttää vain lopputuloksen. Ensimmäisessä  kuvassa reikä ja tappi. Se edellisessä tekstissä esitelty eben-naula meni läpi koko kaulasta, mikä kävi ilmeiseksi siinä vaiheessa, kun kavahöyläsin kaulan paksuuteensa ja muotoonsa. Porasin pienen musta täplän pois ja vuolin tilalle valkoisen täplän samasta vaahterasta, jota ympäröivä kaula on.

Kaulan muodosta tuli melko ohkainen V. Ihan soitettavan oloinen, mutta ei aivan standardi.

Nauhalangan paukuttelin uriinsa sen jälkeen kun olin sen ensin taivuttanut hieman kaarelle  jotta saisin sen istumaan otelaudan muotoon. 

Kun nauhoitus oli aloillaan, hioin nauhojen päät niin ettei soittajan kämmenestä lähde nahkat ensisoitolla. Seuraavana ovat vuorossa satulan ja tallan luun muotoilu ja koko tallan teko. Kaulan vaahteraiset "vauhtiraidat" näyttää ihan kivalta kun kaula on kiinni kokonaisuudessa. Hyvältä näyttää...

Otelauta

Vielä ennen vauvan syntymää ehdin viikonloppuna liimaamaan otelaudan. Jotta laaja liimapinta ei puristuksessa lähtisi luistelemaan, naulasin otelauta kaulaan kiinni parilla ebenpuisella "naulalla", joille porasin reiät 2 mm terällä nauhaurien kohdalle. Kun naulat ovat samaa materiaalia kuin otelauta, niitä ei tarvi poistaa - riittää, että niiden kohdalta sahaa uran uudelleen auki ennen nauhojen kiinnittämistä. Kaularaudan kohdalle on hyvä laittaa liimanlevitysvaiheessa teippi. Näin rauta ehkä toimiikin vielä liimauksen jälkeen.

Tänään sitten alkoi hieman pidempi projekti, kun saimme perheeseemme uuden pienokaisen. Viime viikolla taisin valitella, että jää tämä rakennushomma vähäksi aikaa. Tänään tajusin, että kun vaimo on joitakin päiviä laitoksella  ja lapset nukkuvat, kukaan ei käske minua nukkumaan! Ehkä otan pienen yöspurtin näin isyysloman alun kunniaksi. Tai ehkä en. (Hohhoijaa) Viimeisessä kuvassa ihmeellisesti tehty paketti, jonka rinnalla tämä soitinprojekti on aina täysin keskeneräistä ja onnetonta räpellystä. Onneksi.